Lasten parasta ajatellen

Lauantai 13.10.2012 - Juha Silander

Vaasassa on viime viikkoina kuulunut hälyttäviä uutisia suunnitelmista muuttaa useiden lasten koulupolkuja radikaalisti. Muun muassa Asevelikylän koulun 2. luokkaiset, jotka perinteisesti ovat jatkaneet 3. luokalle Onkilahden kouluun, ovat nyt vaarassa joutua siirtymään joko Nummen, Huutoniemen tai pahimmillaan Isolahden kouluun, kauas kotoa.

Vastaavasti Teeriniemen koulun oppilaiden vanhemmille on kerrottu, että 3. luokan oppilaat eivät välttämättä enää siirtyisikään Huutoniemen kouluun, vaan heidät ohjattaisiin Nummen kouluun. Syyksi kerrotaan se, että Huutoniemen koulussa eivät tilat enää riitä.

Sekä Asevelikylän että Teeriniemen koulun tapauksessa koulumatka pitenisi monella pienellä lapsella moninkertaiseksi nykyiseen verrattuna. Reitit eivät myöskään kaikissa tapauksissa ole turvallisia pienen ihmisen kuljettaviksi.

Tässä ei kyllä hyvällä tahdollakaan voi todeta lähikouluajatuksen toteutuvan. Ja, vaikka lapset saataisiinkin kuljetettua ehdotettuihin, kauempana sijaitseviin kouluihin kaupungin järjestämällä koulukuljetuksella (mikä on ilmeisen epätodennäköistä), ei se silti poista yksittäisen lapsen kokemaa suurta muutosta. Kun osa luokan lapsista siirretään toiseen ja osa toiseen kouluun, hajoaa lapsen rakentama sosiaalinen piiri, monen osalta vieläpä romahdusmaisesti. Emme aikuisinakaan halua, että meidän sosiaalisia verkostojamme sotketaan jonkun ulkopuolisen tahon toimesta. Ajatelkaa siis, miltä kolmasluokkalaisesta lapsesta tuntuu, kun paras kaveri siirtyy toiseen kouluun, eivätkä he enää voikaan nähdä päivittäin. Näin emme yksinkertaisesti voi aikuisina toimia!

Miksi sitten ongelmaa ei ratkaista pystyttämällä niin sanottuja parakkikouluja nykyisten koulurakennusten yhteyteen? Syyksi sanotaan raha. Lisäksi todetaan, että siirtelemällä lapsia eri kouluihin pärjätään nykyisellä kouluverkostolla ainakin vielä yksi tai kaksi vuotta.

Perustelu ei kuitenkaan mielestäni tässä asiassa ole lainkaan riittävä. Tasokkaan parakkikoulun vuokraaminen ei missään nimessä maksa yli 60 000 euroa vuodessa. Ja tällä summalla siis mahdollistettaisiin lasten turvallinen, sosiaalisesti ja henkisesti tasapainoinen kehitys tutussa ympäristössä, ystävien ja kavereiden keskellä. Meillä on rahaa vaikka minkälaisiin investointeihin, miksi ei siis tähän?

Selvää on, että kaupungin velka on jo nyt melkoisen suuri, joten sitä ei tule enää kasvattaa entisestään. Kysymys onkin siitä, mihin käytettävissä olevia rahoja tulee ensisijaisesti suunnata. Mielestäni lasten tulee olla prioriteettijärjestyksen kärjessä. Lapset itse eivät pysty puolustamaan oikeuksiaan päätöksentekoelimissä. Siksi meidän aikuisten tulee muistaa tehdä kaikki päätökset lasten parasta ajatellen.

Ihan tavallisia asioita

Maanantai 17.9.2012 - Juha Silander

Viime aikoina on keskusteltu paljon lasten ja nuorten syrjäytymisestä sekä sen ennaltaehkäisystä. Näkyvimpiä toimenpiteitä on ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön alulle panema ”Ihan tavallisia asioita” –kampanja, jonka tarkoituksena on nostaa esiin esimerkkejä, joiden avulla kuka tahansa voi olla ehkäisemässä lähipiirissään olevien nuorten syrjäytymistä.

Kampanja on saanut yllättävän paljon kritiikkiä. Sitä on pidetty liian yksinkertaisena, jopa naurettavana. Presidenttiä on myös moitittu siitä, että hän ylipäänsä ottaa asiaan liikaa kantaa. Lisäksi on jopa kyseenalaistettu koko syrjäytymisen ongelman todellinen olemassaolo.

Miten siis on, onko lasten ja nuorten syrjäytyminen todellisuudessa vain pientä ihmisryhmää koskettava asia, jonka käsittely valtakunnanmedioissa ja presidentin kansliassa tulisi jo unohtaa?

Vastaus on lyhyt ja ytimekäs: ei. Lasten ja nuorten syrjäytyminen on erittäin suuri ja haastava ongelma nyky-yhteiskunnassamme. Voisi jopa sanoa, että se on suurimpia ongelmiamme kaikista. Syrjäytyneitä 15–29 –vuotiaita laskettiin vuonna 2010 olevan yli 51 000 – se tarkoittaa noin viittä prosenttia kaikista tämänikäisistä nuorista. Luku on erittäin huolestuttava.

Yhdenkin lapsen tai nuoren hetkellinen syrjäytyminen yhteiskunnasta on suuri tappio. Ja, ikävä kyllä, syrjäytyminen jää valitettavan harvoin hetkelliseksi. Nuorena syrjäytyneen henkilön saaminen takaisin normaaliin elämään on erityisen haastavaa. Tuntuu suorastaan kamalalta kuulla, että monissa tapauksissa peli on kerralla jo menetetty. Pysyvä syrjäytyminen, siis koko loppuelämän jatkuva yhteiskunnan ulkopuolelle putoaminen, koskee tutkimusten mukaan joka kolmatta. Tällaista ei yksinkertaisesti voi hyväksyä.

Miten tätä sitten voitaisiin ehkäistä? Yhtä ja ainoaa oikeaa ratkaisua ei varmasti ole. Syrjäytyminen voi johtua lukemattomista eri syistä: koulutuksen ulkopuolelle jäämisestä, hankalista kotioloista, toistuvan kiusauksen uhriksi joutumisesta… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja mitä moninaisempi on syrjäytymisen syy-lista, sitä vaikeampaa on oikean ratkaisun löytäminen yksittäisen lapsen tai nuoren ongelmaan.

Presidentti Niinistö on kampanjassaan kuitenkin löytänyt erinomaisen lähtökohdan lasten ja nuorten auttamiseen: kysymys ei niinkään ole suurista, maata mullistavista teoista, vaan niistä ihan tavallisista asioista. Pieni ele, teko, hymy, keskustelu tai vain kuuntelu voi olla ratkaiseva nuoren ihmisen elämässä. Se voi itse asiassa parhaimmillaan pelastaa nuoren koko tulevaisuuden.

Meillä kaikilla on vastuu ympärillämme olevista kanssaihmisistä, niin lapsista, nuorista kuin vanhuksistakin. Kenenkään ei pidä antaa jäädä yksin. Yhteisöllisyydellä ja yhdessä tekemisellä on tässä päivässä tilausta, ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.